Olen Lufas, ja olen ollut Lufas jo yläasteelta saakka. Nimen takana on hauska tarina, miten kaverini pimeässä kirjoittaessaan sai etunimestäni väännettyä Lufaksen, koska hän ei nähnyt näppäimien kirjaimia. Tarinan totuudenperäisyys on ehkä hieman kyseenalaistettava, mutta näin hän kertoi ja siitä lähtien olen ollu Lufas ihan kaikkialla.

Nyt kuitenkin joku on napannut nikkini. Minua ei vaivaisi, jos kyseessä olisi joku muilla foorumeilla hengaava tai vaikka ulkomaalainen henkilö. Kyseessä on kuitenkin suomalainen naispuolinen henkilö, joka on luultavasti aloittanut Lufaksen käytön nähtyään jonkun kirjoitukseni Demi.fi:ssä - josta tämäkin blogi on aikoinaan saanut alkunsa.

Needless to say, minua harmittaa todella paljon että nikki on otettu jonkun toisen henkilön toimesta käyttöön. Olen käyttänyt sitä todistetusti jo vuodesta 2006, jotkut kaverit kutsuvat minua sillä nimellä, ja nyt joku "varastaa" sen. Tiedän etten voi kieltää ketään käyttämästä jotain nimeä, mutta kai tämä on ihan ymmärrettävää.

Ihan selvyyden vuoksi aion esitellä itseni hieman perusteellisemmin ja erotella tähän mitkä tunnukset millä portaaleilla ovat minun käytössäni, ja mitkä eivät. En ole anonyymi.

Lufas, eli Lydia Sagath, on 20-vuotias helsinkiläinen biologianopiskelija (Helsingin Yliopisto). Olen asunut 10 vuotta Belgiassa, 1996-2006, ja käynyt siellä koko peruskouluni. Lukion kävin ruotsinkielisessä Gymnasiet Lärkanissa. Olen harrastanut ratsastusta nyt 13-14 vuotta, kilpaillut Belgiassa aluetasolla esteratsastusta, ja nykyään vuokraan trakehnerruunaa pari kertaa viikkoon. Harrastin myös pianon- ja huilunsoittoa vielä kotona asuessani, mutta ylioppilaskirjoitukset ja niihin valmistautuminen estivät aktiivisen soittoharrastuksen.

Minulla on kiinanharjakoira Zorrazo Adonix eli Arska, asun Itä-Helsingissä, pelaan Starcraft 2:sta ja seurustelen Jan Sarasvuon kanssa. Olen SC2Pracitce.com peliyhteisön ylläpitäjä, Östersundomin Ratsastusseuran rahastonhoitaja ja aktiivinen Natur och Miljö -luonnonsuojeluliitossa.

Googlatessa Lufas, seuraavat tekstit ja tunnukset OVAT minun:

http://lufas.vuodatus.net/

http://lufass.vuodatus.net/

http://irc-galleria.net/user/lufas

http://www.hevoset.com/keskustelu/index.php?/user/9024-lufas/?s=923384d8cb8fcc3a9c018225fff52bad

http://www.sc2practice.com/index.php/profile/profile/userprofile/Lufas

http://twitter.com/#!/Luf4s

http://www.facebook.com/Lufas

http://www.blogilista.fi/kayttaja/31351

http://kuvablogi.com/blog/7152/

http://yle.fi/abitreenit/keskustele/search.php?search_author=Lufas&sid=419528e4fb9040e48f1ead12221f87d3

http://www.reddit.com/user/Lufas

http://eu.battle.net/sc2/en/profile/1865447/1/Lufas/

http://www.youtube.com/lufas23

http://demi.fi/omademi/Lufass

Seuraavat tekstit ja tunnukset EIVÄT ole minun käytössäni tai minun kirjoittamia:

http://www.formspring.me/lufass

http://kyyneljuovia.blogspot.com/

http://demi.fi/omademi/lufasss

http://www.mikseri.net/user/lufas

http://www.blogilista.fi/kayttaja/71082

http://twitter.com/#!/lufasss

http://www.youtube.com/user/lufasssss

Jos pysähdyn, räkä valuu, korvia kuumottaa ja reisiä pistelee pakkanen. Juostessa tuntuu hyvältä, ei tarvitse kuin hengittää ja laittaa jalkaa toisen eteen ja nauttia maisemista. Reitti määräytyy oman fiiliksen mukaan, vain harvoin tiedän etukäteen mitä kautta juoksen. Kotiovelta voi lähteä mihin suuntaan tahansa tutkimaan omaa asuinseutuaan - sitä voi yllättyä mitä kaikkea löytyykään.

Tasan vuosi sitten heitin vielä vitsiä siitä, miten juokseminen ei ole minun juttuni ja kuinka en eläissäni enää ota yhtäkään juoksuaskelta. Harrastin kyllä muuta liikuntaa: ratsastusta, uintia ja saleilua. Olin kokeillut lenkkeilyäkin, mutta homma kaatui kerta kertaalleen tavoitteen ja siten myös motivaation puutteeseen. Viime maaliskuussa kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja ihan oikeasti sain harrastukseni käyntiin, ilmottauduin Naisten kymppiin ja juoksin koko matkan, eikä edes tehnyt tiukkaa.

Olen koukussa. Vaikken juoksekkaan nopeasti, enkä kovinkaan pitkälle moniin muihin verrattuna, saan puolenkin tunnin lenkistä virtaa kahdeksi päiväksi. Enää ei haittaa, vaikka tihuttaisi tai olisi vähän loskaista, ulos on päästävä joka tapauksessa säännöllisin väliajoin. Juostessa purkaantuu ajatukset, minusta tulee iloisempi ja pienen tauon jälkeen on kiva huomata kuinka lenkillä jaksaa taas kerta kerralta paremmin.

Parhaimpia juoksumuistojani on ensimmäinen 10km lenkkini, jonka juoksin muistaakseni viime huhtikuussa. Asuin tuolloin vielä Länsi-Helsingissä, olin uudella lenkkireitillä enkä ollut katsonut minne tie vie ennen lenkkiä. Tempo oli hyvä ja saaristomaisemat kauniit, mutta suu loksahti auki kun tien vieressä kyltti ilmoitti että olen jo Espoon puolella. Kotiin palattuani tarkistin reittini kartalta ja totesin juosseeni Otaniemeen, ja että kilometreja oli siltä päivältä kertynyt kutakuinkin 10.

Viime vuonna Naisten kymppi, nyt minut löytää Helsinki City Runin osallistujalistoilta. En ehkä juokse koko matkaa, en ehkä jaksa juosta tavoiteaikaani, mutta olen tyytyväinen kunhan pääsen lähdöstä maaliin maksimiaijan puitteissa. Toki vuoden juoksuohjelmaan on mahdutettu myös pari kympin juoksua.

Jos minä pystyn tähän, kuka tahansa pystyy, enkä edes vitsaile. Juoksuharrastus on ensimmäisten lenkkien verenmaun arvoista.

 Kaikkien kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen tartuin kuitenkin tilaisuuteen muuttaa soluasuntoon - vastarempattuun ja yksityiseen sellaiseen. Olin ensimmäisiä tänne muuttaneita, joten sain valita aika vapaasti huoneista mieluisimman. Oma jääkaappi ratkaisi asian, siellä saan pitää hippipöperöni aivan rauhassa ilman kysymyksiä siitä, mitä ihmettä niissä on ja miten voin sellaista syödä ja miksi olen kasvissyöjä ja niin pois päin. Sitäpaitsi minulla on myös oma vesipiste. Ja lämpömittari ikkunassani.

Jälkeenpäin osoittautui kuitenkin, että muutkin asunnossa asuvat ja asuneet ja heidän kaverinsa ovat olleet aivan yhtä hyväksyvää sakkia kuin minä itse pidän itseäni. Asunnossa asuu lisäkseni yksi toinen tyttö ja neljä poikaa. Kuuden hengen ryhmään mahtuisi monta ärsyttävää tyyppiä, mutta kämppikseni ovat hauskoja ja mukavia. 

Toki kuuden hengen asuessa saman katon alla myös erimielisyyksiä tulee, ja jos yksi ei tee yhteisiä kotiaskareita, jonkun muun pitää tehdä tuplasti. Tiskaamattomat tiskit tuottavat mielipahaa milloin kullekkin. Riidoitta ollaan kuitenkin selvitty nyt puolisen vuotta. Vain yksi on niin sanotuisti rage quitannut, eli muuttanut pois kertomatta siitä kenellekään. Me muut jatkamme yhteiseloa ihan rauhassa.

11,3-neliöinen huone isoine sänkyineen on ehkä hieman ahdas jopa minulle, mutta saan tavarani mahtumaan ainakin jotenkuten ja huoneessani saan sellaista omaa rauhaa, jota yhdessä eläessäni taisin tietämättäni tarvita. Voin tehdä juuri mitä haluan: kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa, opiskella, puhua puhelimessa, ottaa päiväunet tai pelailla Starcraft2:sta ilman että minun tarvitsee todeta sitä kenellekään tai selittää miksi teen jonkin asian juuri näin.

Viihdyn täällä. Seuraava askel on löytää yhtä viihtyisä yksiö. Tai kaksio.

Pettäminen tuntuu (tai siis näin voisin kuvitella, en ole pettänyt mutta lause kuulostaa näin muotoiltuna paremmalta) samalta, kuin toisien kuin omien luottokenkiensä käyttäminen.

Joskus tuntuu kyllästyttävältä, kun päivästä toiseen kävelee niissä samoissa nuhjuisissa kengissä. Sitä tuntee jokaisen naarmun ja jokaisen likaläntin sijainnin, ulkonäkö ei enää aina viehätä, ja kaikilla muilla on kuitenkin paljon hienommat.

Mutta auta armias jos menet toisia kenkiä käyttämään! Alkuu ne näyttävät hyviltä, ne ovat upeammat kuin mitkään muut kengät, tuntuvat oikeilta ja kaikki on mahtavaa, mutta hetken päästä - viimeistään kengät riisuessaan - sitä huomaa niiden hanganneen armottomat vesikellot (mitä suurimmalla todennäköisyydellä rikkoutuneet sellaiset...) jalkoihin.

Ja kun sitä huokaisee helpotuksesta, että onneksi on ne luottokengät kuitenkin kaapissa, sitä huomaa ettei niitäkään voi käyttää, koska ne hiertävät hiertymien päältä kuin kostaakseen.

Se jää päälle, se kirjoittamattomuus. Huomaan kuitenkin tarvitsevani kirjoittamista, sitä omaa ajatusten purkamista. Haluan nähdä ajatukseni, aatteeni, tarinani ja kokemukseni sanoina paperilla, määritellä ne, antaa niille jonkinlaisen muodon. Se antaa minulle itsevarmuutta. Tästä on taas tultava tapa.

Eläinlääkikseen en päässyt, ensi vuonna uudelleen. Ei edes lannista, koska heti kokeen jälkeen tiesin etten kuitenkaan pääse. Asun edelleen Prinssin kanssa, ja meillä menee hyvin. Olen taas kioskilla kesätöissä, sain tänään palkan ja lomarahat. Kolme viikkoa palkallista kesälomaa on harvan opiskelijan kesäsuunnitelmien mukaista, en valita! Jatkan ensi vuonna biologian opintojani, en sieltä kyllä koskaan valmistu, mutta onpahan jotain tekemistä (ja saapahan sentään opiskelija-alennukset).