Haluan kirjoittaa, mutten tiedä mistä aloittaisin. Siksi jätän kerta toisensa jälkeen kirjoittamatta.

Olen edelleen töissä R-kioskilla, sain määräaikaisen sopimuksen erääseen kioskiin. Sopimus loppuu tammikuussa, toivon saavani jatkaa samassa kioskissa sen jälkeen.

Kevään vietän eläinlääkiksen sisäänpääsykokeisiin lukiessa: pääsin arvostetulle ruotsinkieliselle valmennuskurssille!

Oma koti on melkein ihan valmis, vain taulut pitää laittaa seinälle, ja makuuhuoneeseen ehkä vaihtaa verho. Muuten tämäkin on jo valmis.

Täytin 19. Joidenkin mielestä olen nyt vanha, jotkut pitävät minua nuorena. Minusta tuntuu edelleen siltä kuin 13-vuotiaana, toisaalta tuntuu siltä että osaan käyttäytyä paremmin kuin monet kolmekymppiset.

Jatkuu!

Tässä minä istun, ensimmäisen oman asunnon sohvalla, omien sekä poikaystäväni tavaroiden ympäröimänä. Keittiössä on pullataikina kohoamassa, toin ompelukoneen tänne, ja odottelen Prinssiä jolla on hetki sitten loppunut työt. Hän ei tiedä että olen täällä, koska minun oli määrä olla vielä vanhempien luona. En jää yöksi tänne tänään, huomenna kyllä.

Muutto on sujunut kivuttomasti. Ei ole tuntunut haikealta muuttaa, koska olen jo monta vuotta periaatteesa tiennyt muuttavani kotoa lukion jälkeen ja siten minulla on ollut aikaa psyykata itseni tätä varten.

Tämä on yksi niistä suurista asioista, joista olen unelmoinut. Seuraavan unelman toteuttamiseen menee vähintään yhtä monta vuotta kuin tämän ja kolmanteen varmaan saman verran, mutta en osaa kuvitella itseäni missään muussa ammatissa kuin eläinlääkärin, ja toivo jonain päivänä oman hevosen hankinnasta on luultavasti ainoa syy miksi edes jaksan jatkaa harrastusta tällä hetkellä.

Tänään muuttuu virallisesti molempien osote samaksi, sunnuntaina tulevat kaikki kamat olemaan saman katon alla sulassa sovussa keskenään. Minusta tulee avovaimo, ja se tuntuu hyvältä! En luule että olisin näin iloinen muutosta jollei tuota toista olisi ja pääsisi hänen kanssa asumaan, ajatus yksin tai jonkun muun kanssa asumisesta ei houkuttele sitten yhtään.

Alue, jolle muutan, on kiva.

Asunto, johon muutan, on ihana.

Mies, jonka kanssa muutan yhteen, on fantastinen.

Sain tänään odotetun puhelun, jonka jälkeen en pystynyt kuin hymyillä. Perjantaina solmimme vuokrasopumuksen Prinssin asunnolla. 600e/kk, 44 neliötä. Pienellä fiksauksella asunnosta tulee mitä mukavin, enkä malttaisi odottaa. Minusta tulee helsinkiläinen, muutan takaisin sinne mistä joskus tulin. Edelleenkään en tiedä mistä olen kotoisin, mutta ei sillä olekaan niin paljon väliä, kun kerran tiedän minne kuulun.

"Onks sun blogi kesälomalla?" kysyin Prinssi. Kielsin asian, vaikka tiesin etten ollut julkaissut yhtäkään kirjoitusta pitkään aikaan. Tiesin myös syyn siihen: minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään mieltä sen suuremmin vaivaavaa asiaa.

Toisaalta se on ihmeellistä, koska elämäni heittelee minua tällä hetkellä tosiaan hieman enemmän kuin ennen. Toisaalta taas ei, koska se heittelee minua vain parempaan ja parempaan suuntaan. Ei siis ole mitään, mistä murehtia tai millä vaivata mieltään.

Koska tiedän että itse vaivaan itseäni murheilla ja pohdin niitä aivan liikaa, ja koska tiedän tekeväni omia johtopäätöksiä ja tulkintoja eri tilanteista ja sitten murehtivani niitä, pidän sitä hyvänä merkkinä, etten ole onnistunut siinä suhteellisen pitkään aikaan. Kirjoitan nimittäin usein juuri silloin, kun joku painaa mieltäni.

Toivon myös tämän olevan jonkinlainen merkki siitä, että itsetuntoni paranee pikkuhiljaa kiitos eri tapahtumien, tekojen ja erityisesti erään ihmisen.

Minulla on kaikki hyvin!